Naisten oikeuksista Minna Canthin päivänä 03/2019

                  Naisten oikeuksien puolustamista Minna Canthin hengessä

Maaliskuun 19. päivänä vietetään kansallista Minna Canthin ja suomalaisen tasa-arvon merkkipäivää. Kirjailija Minna Canth edisti kirjallisella tuotannollaan muun muassa raittiusaatetta, naisasialiikettä sekä naisten ja muiden huono-osaisten yhteiskunnallista asemaa 1800-luvun Suomessa.

Naiskysymystä Canth piti johdonmukaisesti esillä vaatien naisille täysiä kansalaisoikeuksia kaikilla yhteiskunnan alueilla sekä tytöille samoja koulutusmahdollisuuksia kuin tuon ajan miesväellä oli. Naisaatteessaan hän vastusti prostituutiota, pohti sukupuolisuuden merkitystä naiseudelle, haastoi aikalaissisarensa rakentamaan parempaa, sodanvastaista maailmaa sekä kritisoi tuon ajan porvarillista naisihannetta -joutilaisuutta ja turhamaisuutta.

Canthin tasa-arvoajattelun katsotaan kasvavan liberalismista ja Ranskan vallankumouksen aatteista, joista Minna muunteli oman moraaliprinsiippinsä "vapaus, tasa-arvo ja rakkaus", jossa hän kiteytti yhteiskunnallisen ja moraalisen ajattelunsa.

Minna ymmärsi rakkauden tarkoittavan enemmän kuin pelkkä veljeys eli miesten välinen yksituumaisuus, minkä vuoksi hän nosti sen ajattelussaan todelliseksi sukupuolten väliseksi tasa-arvon kulmakiveksi.

Rakkaus ei Minnalle merkinnyt niinkään sovinnaisia äitiyteen liitettyjä kristillisiä hyveitä -kärsivällisyyttä, pitkämielisyyttä ja sävyisyyttä- vaan rohkeita tekoja ja konkreettista toimintaa eli soturimaista taistelua sen puolesta, minkä koki oikeaksi. 

Jos Minna Canth tarkastelisi nyky-Suomen tilaa, niin hän varmaan iloitsisi suuresti saavutetuista yhteiskunnallisista uudistuksistamme ja eritoten suomalaisen naisen vahvasta ja vakaasta asemasta niin yhteiskunnassa kuin perhepiirissä.

Mutta tuskin Minnan naisaatteen terävöittävä katse ohittaisi kysymyksiä esimerkiksi samapalkkaisuudesta sekä työn ja perheen yhteensovittamisesta. Tai niitä muita yhteiskunnallisia ongelmia, joita kohden tämän päivän, hyvinvointivaltion kulta-ajan ohittanut, Suomi-neito valuu.

Mutta ei ole vaikea arvata, mitä Minna miettisi 1.1.2014 voimaan astuneesta laista, joka vihdoin kriminalisoi vainoamisen. Arvatenkin arvokkaasti kumartaen nostaisi hattua hankkeen voimakaksikolle, aloitteentekijälle Pauliina Viitamiehelle (sd) ja tuolloin oikeusministerinä toimineelle Ulla- Maja Henrikssonille (rkp). 

Minna varmaan tunnistaisi ongelman jo 1800-luvun Kuopiosta, Jyväskylästä ja Tampereelta, sillä vainoamisen juuret ulottuvat pitkälle historian hämyyn. Hämmästyttävää on, että vainoaminen kriminalisoitiin ensimmäisen kerran koko maailmassa vasta vuonna 1990, Kaliforniassa, ja Suomessakin varsin myöhään.

Vainoaminen on vakava yhteiskunnallinen ongelma, sillä tutkimusten mukaan se koskettaa vuosittain noin sataa tuhatta suomalaista.  Suurin osa uhreista on naisväkeä ja rikoksen tekijä usein entinen puoliso tai kuvitteellinen sellainen.

Systemaattinen uhrin seuraaminen, tarkkaileminen, uhkaaminen, kotirauhan rikkominen ja eriasteinen vahingoittaminen traumatisoi uhria eri tavoin aiheuttaen hänessä kohtuutonta pelkoa sekä kokemuksia elämänhallinnan menettämisestä.

Lain voimaanastumisella uskotaan olevan monia kauaskantoisia vaikutuksia kansalaistemme psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin edistämiseksi, uhrien ja heidän läheistensä kohtuuttoman inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi sekä yhteiskunnallisten resurssien säästämiseksi. 

Mielestäni olisi enemmän kuin paikallaan, että vainoamisen kriminalisoinnin taustalla vaikuttanutta naiskaksikkoa, Viitamiestä ja Henrikssonia muistettaisiin ainakin edes paikallisesti Minna Canthin liputuspäivänä, sillä siinä missä Canth romaanillaan Työmiehen vaimo (1885) oli aikoinaan lisäämässä väkivallan ongelman vakavuuden tiedostamista aikalaistensa keskuudessa, siinä kaksikko Viitamies-Henriksson on ansiokkaasti ollut edistämässä yhteiskunnallista tietoisuutta vainoamisesta sekä vaikuttamassa yhteiskunnallisten olojen kehittymiseen ja naisten aseman edistämiseen ratkaisevasti.

Marita Sjöberg