Hildegardin vihreästä mystiikasta 07/ 2019

                                              Viriditas 

        -Vihreän voiman käsite Hildegard von Bingenin uskonnollisessa ajattelussa

Hildegard von Bingen (k. 1179), Jumalan profeetta jo lapsuudesta lähtien oli Saksan alueella vaikuttanut katolinen nunna, näkijä, mystikko ja parantaja, jonka yhtenä suurimmista meille antamistaan lahjoista pidettäköön hänen käyttämäänsä latinankielistä termiä viriditas, jota ei tiettävästi ole tavattu muiden teologien uskonnollisessa ajattelussa.

Viriditas voitaneen suomeksi kääntää esimerkiksi termillä vihreä voima tai vehreä energia, joka jumalallisena attribuuttina viittaa Pyhän Kolminaisuuden aktiiviseen toimintaan ja läsnäoloon kaikessa luodussa.

Vihreä Kolminaisuus

Hildegardin ajattelussa luomakunnan vihreä voima kietoutuu luonnollisena osana Pyhän Kolminaisuuden toimintaan.  Hän kuvaa vihreää voimaa Jumalan raikkautta tihkuvana tuoreutena, joka elvyttää ihmisen hengellistä ja fyysistä elinvoimaa.

Viriditas on Jumalan antama lahja, josta pääsevät osallisiksi kaikki. Elollisten lisäksi myös elottomat luodut. Jumalan rakkautta ilmentävä vihreä energia on kuin keväinen voima, joka saa luomakunnan versoen kukkimaan "maan hikoillessa hedelmää jokaisesta huokosestaan”.

Alussa kaikki Jumalan luoma oli luonteeltaan vehmaan elinvoimaista ja kosteaa,  ja se kaikki oli tarkoitettu kukoistamaan, ei kuihtumaan. Lankeemuksessa kosteus näivettyi kuivuudeksi, vehmas vehreys poltetun maan ruskeudeksi.

Jotta ihminen kykenisi virkoamaan hengellisestä kuivuudestaan lähetti Jumala maailmaan vehreyttä kylvävän Poikansa. Jeesus, Hildegardin ristimä "Vihreä Olento", saa synnin ruskettamat ihmiset taas viheriöimään yhdessä Pyhän Hengen, vihreän voimallisen ikiliikkujan kanssa.

Vihreä Maria

Jeesuksen äidille, Marialle, Hildegard antoi nimeksi ”Virdissima Virga” eli Kaikkein Vihrein Oksa. Neitseen vähäeleinen nöyryys ja vapaaehtoinen Jumalan Pojan äidiksi suostuminen ilmentävät sitä hedelmällistä vehreyttä, jota ihmisten tulisi jäljitellä jokapäiväisessä elämässään.

Runoissaan Hildegard ylistää Jumalansynnyttäjää kevään vehmautta viheriöivöksi oksaksi: ”Sinä hohtava, kaikkein vehmain, vihanta verso...tuot alati kukoistavaa vehreyttä näivettyneeseen ja kuihtuneeseen maailmaan”.

Kuihtuneisuus  - vakava synti

Hildegardin uskonnollisessa ajattelussa esiintyy käsite kosteuden ja kuivuuden vastaparista, joka symbolisesti ilmentää hyvyyden ja pahuuden välistä kamppailua ihmisten kilvoittelussa.

Pelastuminen tarkoittaa viime kädessä menetetyn vihreän voiman ja jumalallisen kosteuden palauttamista olemukselliseksi osaksi ihmiselämää.

Kuivuudella viittataan vastaavasti syntiin ja ihmisen Jumala-eroon vastakohtana Pyhän Hengen elävöittävään toimintaan.
Kuivuutta ei tavattu jumalallisessa luomistyössä, sillä kaikki luotu oli luonteensa puolesta elinvoimaisen vehreää ja vehmaan vihantia.

Ensimmäisen ihmisen rikkomus Luoja-Jumalaa vastaan aloitti maailmassa ilmenevän jumallaisen vihreyden ja kosteuden hiljaisen kuihtumisen. Synnin näivettämä ihmiskunta ja sen turmeltuneesta toiminnasta versoneet kulttuurit menettävät Jumalan antamaa luomisvoimaa, minkä vuoksi Hildegard pitää kuivuutta hyvin vakavana syntinä sen vääristäessä ihmisille annetun pyhän kutsumustehtävän: maan viljelemisen ja varjelemisen Jumalan työtoverina

Kristillinen kaste - vihreää vaellusta

Kristillisen kasteen Hildegard ymmärtää alkuna koko ihmiselämän mittaiseen hengelliseen matkaan. Koska kasteessa ihminen pääsee osalliseksi Jumalallisesta armosta, tulee hänen kiitokseksi tästä säilyttää itsensä kasteveden kosteana ja kosteudesta versovana vehreytenä Jumalan antaman esikuvan mukaisesti.

Kasteen myötä kristitty aloittaa sisäisen vaeltamisensa Herrassa pysyäkseen kosteana. Vaeltaminen on yhtäältä alati liikkeessä olemista, jatkuvaa kurottautumista kohden jumalallista vehreyttä. Toisaalta se on paikallaan oloa; elinvoimaista lepäämistä Jumalan virvoittavassa sylissä.

Ihmisen sisäisen hengellisen matkaamisen sekä tunnusmerkkinä että päämääränä on kasteessa saatu jumalallinen kosteus.

Hildegardin kostea kausi

Hildegard kertoo itse heränneensä 42-vuotiaana itseään riuduttavasta hengellisestä kuihtuneisuudesta sisäiseen vaeltamiseen kohden jumalallista kosteutta.

Jumalan armosta hänen hengelliset korvansa avautuivat kuulemaan Jumalan lempeää puhetta Hänen vihreästä toiminnastaan maailmassa:

”Olen tuulenhenkäys, joka ravitsee kaiken vihreän.
Rohkaisen kukkia kukoistamaan
kantamaan kypsiä hedelmiä
Olen kaste, joka laskeutuu sateesta
Joka saa kasvit nauramaan
elämän ilosta.”

Jumalan vehreydestä humaltuneena Hildegard aloitti kostean luomiskautensa musisoimalla, runoilemalla, saarnaamalla, maalaamalla ja parantamalla aina elämänsä viimeiseen henkäykseensä asti.

Luomakunnan vihreä nauru

Hildegard ymmärtää kostean vihreyden ohella myös riemullisen naurun yhdeksi pyhyyden tunnusmerkiksi. Hengen avaamilla korvillaan hän kuulee koko luomakunnnan nauravan lapsen lailla.

Luomakunta nauraa siksi, että se on elävän veden armosta kosteaa, täynnä jumalallista vehreyttä ja voimaa. Kukoistavaa suloisuutta ja vehmasta vihantia. Se nauraa vihreää naurua, täysin rinnoin lahjastaan nauttineena.

Vihreä nauru ilmentää jumalallisen hyveellisyyden enenemistä maailmassa. Se häivyttää synnin rumuuden näkymättömiin, telkeää sen kaltereiden taa, ahdistaa nurkkaan ja näin synnin, kuivuuden ja näivettyneisuuden voima ajan oloon heikkenee.

Luomakunnan vihreässä naurussa voimme kuulla tuhansien hopeakellojen helinää, ylösnousemuksen hiljaista iloa ja Jumalan valtakunnan rauhaisaa karkeloa. Nauru, joka pulppuaa jumalallisesta rakkaudesta ja virtaa halki luomakunnan julistaa jumalallisen kosteuden voittoa synnin näivettämästä kuivuudesta.

Marita Sjöberg