Puna-apila - onnen ja rauhan lähettiläs 08/2019

Rakkaan kotikuntani kirkon ympärillä olleet valtaisat viljapellot olivat yllättäen tänä kesänä muuttuneet puna-apilapelloiksi. Pellot lainehtivat kuin Punainen Meri ikään. Tiedustellessani sikäläisiltä, että todellako joku työkseen viljelee puna-apilaa, niin hartioitaan kohautellen ja käsiään levitellen arvelivat, että niin kai sitten, vaikuttaa olevan tämän kesän hitti, ei sitä ennen ole täällä hehtaareittain kasvanut.

Uteliaisuuteni heräsi. Oli selvitettävä, miksi ihmeessä jokapaikan rikkaruohoa ihan viljelykseen asti joku mahtaisi istuttaa. Ja kun aikani kasvikirjojani tutkailin, ymmärrykseni valaistui eivätkä ne taiainomaiset puna-apilapellot enää ollenkaan ihmetytä. Päin vastoin; ainoastaan ihastuttavat.

Apilaan on vuosisatojen saatossa liitetty mielenkiintoista kristillistä symboliikkaa. Yrtin kolmisormisen lehden on katsottu viittaavan Pyhään Kolminaisuuteen ja usein myös Neitsyt Mariaan, sillä kasvin on uskottu omaavan parantavia voimia Jeesuksen äidin tapaan. Marian yrttinä valkoapila kuvaa hänen tahrattomuuttaan ja puna-apila hänen tuskiaan Jeesuksen kokemien kärsimysten vuoksi. Lisäksi kukan pallomainen muoto piirtyy herkästi katsojan silmässä houkuttelevaksi omenaksi, joka on yleinen paratiisisymboli.

Apiloiden on myös otaksuttu antavan kyvyn paljastaa sekä onnettomuuksia aiheuttavia taikoja että pahojen henkien mellastusta, joita pidettiin tärkeinä yhteisöä suojelevina ominaisuuksina varsinkin keskiaikaisessa kristillisyydessä noitavainoineen.

Apilan lehtien lukumäärillä on kullakin omat mystiset vertauskuvansa. Nelilehtinen apila ymmärretään onnen ja menestymisen ennekuvaksi. Nelilehteä useampilehtiset apilat ovat puolestaan synnyttäneet pelkoja muun muassa lähitulevaisuudessa koituvista onnettomista vastoinkäymisistä, mutta toki näistä poikkeaviakin tulkintoja on esiintynyt paikoitellen. Viisilehtistä apilaa on tulkittu taloudellisen vaurauden ja onnellisen avioliiton kuvana. Kuusilehtisen apilan löytäjälle kasvin on katsottu ennakoivan kuuluisuutta ja profeetallista lahjaa. Seitsenlehtisen apilan kuvatessa valtaisaa onnea ja kaikelta pahalta varjeltumista.

Monet apilalajikkeet kasvavat nopean voimakkaasti, minkä vuoksi kasvia on pidetty elinvoiman symbolina ja näin se on muodostunut lääkekasviksi. Antiikissa kasvia esimerkiksi käytettiin hämähäkkien ja käärmeiden aiheuttamien myrkytystilojen lääkitsemiseen. Kansanlääkinnässä ympäri maailmaa rohdolla on paranneltu muun muassa ruuansulatusvaivoja, hengitystietulehduksia ja naisten vaivoja. Teenä sitä on kulauteltu nuhakuumeeseen, hinkuyskään sekä kurkkukipuun ja apilan kukkia on syöty punataudin parantamiseksi. Onpa puna-apilahaudetta käytetty myös syöpäkasvainten nujertamiseen.

Valkoapilan kukat kohentavat yleiskuntoa ja puna-apilan kukista haudutettu antiseptinen tee estää tulehduksia, irrottaa limaa sekä edistää hikoilua ja virtsaneritystä. Puna-apila myös desinfioi ja uudistaa ihoa sekä parantaa haavoja ja tulehduksia. Lisäksi sitä käytetään maksaa ja kehoa puhdistavien paastojen tukiyrttinä.

Suuren valkuaisainepitoisuutensa vuoksi apilasta kehkeytyi tärkeä rehukasvi karjatalouden ollessa vielä maataloutemme tärkein tuotantosektori.  A. I.Virtasen tutkimustyön tuloksena havaittiin, ettei apila tarvitse salpietarilannoitetta vaan kasvi kykenee sitomaan ilmasta typpeä sekä omiin että muiden kasvien käyttöön. Näin ollen apila muodostui yhdeksi luonnonmukaisen viljelyn kulmakiveksi.

Rehun lisäksi apila kelpaa mainiosti myös ruuan raaka-aineeksi. Monissa maissa on kuivattuja apilan kukkia jauhettu leipäjauhon sekaan. Suomessakin tunnetaan apilaleipä, vaikkakin sitä on vain harvoin ruokapöydissä tarjoiltu, mutta esimerkiksi Elias Lönnrot mainitsee sen Suomen Kasvisto kirjassaan (vuonna 1860). Pohjois-Amerikassa intiaanit ovat keväisin tavanneet taitella apilanlehtiä tuoreeltaan keitoksiinsa ja villivihanneksena sitä meillä kotomaassammekin mieluusti lisäillään salaatteihin, muhennoksiin ja keittoihin rikastuttamaan ruokaa värin ja aromin lisäksi valkuaisella, karoteenilla ja C-vitamiinilla.

Lääkerohtona ja villivihanneksena käytetty apila muistuttaa vielä siitä, ettei ihminen elä vain leivästä vaan myös elämää synnyttävästä ja ylläpitävästä rakkaudesta kasvin ilmentäessä sekä hengellistä että maallista rakkautta keskiaikaisessa lemmenlyriikassa.

Vielä 1800-luvun kukkaiskielessä rakkauden sokaisema apilan ojentaja ilmaisi tunteidensa kohteelle haluavansa tavata tämän uudelleen. Rakkauden synnyttämän uuden elämän vertauskuvana apilaa on Euroopassa käytetty myös hautakukkana ruusujen rinnalla, sillä kristillisessä perinteessä kuolema ymmärretään ovena uuteen elämään, ikuisuuteen.

Marita Sjöberg