Signatuuriopista 11/2018

                                           Singatuuriopista ja kaamoksesta

                       - miten synkkyys lohduttaa synkkyyttä

Signatuuriopin mukaan samanlainen parantaa samanlaisen eli esimerkiksi munuaisen muotoisella kasvin lehdellä on voimaa taltuttaa munuaisvaivoja. 

Muistan miten lukiolaisena hymähtelin keskiaikaiselle kasviparantamiselle, mutta vain muutama vuosi nauruskeluni jälkeen sain omakohtaisesti havaita signatuuriopin pitävän paikkaansa - ainakin minun henkilökohtaisessa elämässäni.

Opiskellessani Napapiirin tuolla puolen sain kokea kuuluisan kaamoksen nahkojani myöten. Aamulla herätessäni oli pimeää, päivällä minua ikkunoiden takaa tuijotti hyinen pimeys, samoin illalla kotiin kammetessani oli seuranani vain lohduton pimeys; pimeyttä pimeyden jälkeen, ja yhäkin vain pimeyttä. 

Kotikaupungissanikin tapasi talvisin olla pimeää; aina kouluun herätessäni ja sieltä kotiin palatessani. Muistan kyllä. Mutta kotopesässäni aamuisin peiton alla venytellessäni tiesin, että mustan puhuvuudesta aamuhetkestä huolimatta aurinko tulee ilmaisemaan itseään päivän mittaan, enemmän tai vähemmän, mutta kuitenkin. Siksi minulla oli aamuisin syy herätä. Minulla oli jotakin, mitä päivältäni odottaa; nimittäin rakkaan Aurinkoni tervehdystä!

Lapissa oli toisin. Kaamosaamuna herätessäni tiesin, ettei synkkyys tule hellittämään, ei sen päivän mittaan eikä seuraavien eikä sitä seuraavienkaan päivien aikana, ei tulevien viikkojen eikä edes kuukausien kuluessa. 

Odotettavissa oli vain pimeyttä ja vain pimeyttä pimeyden jälkeen, minkä tunsin kietovan minut salakavalasti mustanpuhuvaan viittaansa, lohduttomaan harsuunsa. Tunsin kaiken valon sisäänsä ahmivan pimeyden tunkeutuvan viruksen lailla sisääni, jokaiseen soluuni, sieluni syvyyteen ja viimein kaappaavan minut vampyyrimaisin siivin halki tähtitarhan, ohi Kuun-tyttären ja leimuavien revontulien sinne, minne en koskaan halunnut joutua; mustaan aukkoon, pimeyden ruhtinaan valtakuntaan, Hadeksen toisintoon. Ei! huusin ja kampesin vastaan. 

Päiväpainajainen. Pelkkää pahaa unta, johon olin pimeyden houkuttamana valahtanut kesken oppitunnin. Katselin unesta sekavana tuttujen opiskelijatovereideni kasvoja, opettajan huulia, joista pursui valkoista vaahtoa, onneksi sentään valkoista eikä mustaa. Ikkunan takana loisti Pohjantähti, jolle nyökkäsin varkain, ettei kukaan syyttäisi minua luontokappaleiden palvonnasta. Enhän minä niitä palvonut eivätkä ne minulle mitään jumaluutta koskaan edes edustaneet. Olivat ainoastaan ystäviäni, rakkaita siskojani ja veljiäni Kristuksessa. Tuntevia luontokappaleita siinä missä minä, tai sinä tai koko ihmis-, eläin- ja kasvikunta.

Pohjantähti-toverini katosi yksinäisenä soutelevan pilveen taa ja minä vajosin taas synkkyyteen.

Lapin kaamosaamuina olisin varmasti jäänyt sijalleni lapsena oppimani iltarukouksen sanoin ellei olisi ollut olemassa yhtä, joka aamu toisensa jälkeen jaksoi nostaa minut jaloilleni. Nimittäin toivo makuhermojani kutkuttavasta pimeydestä, sydäntäni ilahduttavasta synkkyydestä - höyryävästä, aromikkaasta kahvikupposesta. 

Toivo kahvin kumoamisesta kurkkuuni nosti minut aamu toisensa jälkeen pimeyden sairasvuoteeltani uutena koittavaan aamuun, ei kuitenkaan aamunkoittoon, joka häämötti vielä kaukana tulevaisuudessa. 

Näin sain oivaltaa, että höyryävänä läikkyvä mustuus lohduttaa mustaksi sumentunutta synkkyyttäni eli lyhyesti ja ytimekkäästi: " Synkkyys lohduttaa synkkyyttä!"

Synkkyys lohduttaa synkkyyttä- oivallukseni jälkeen en ole signatuuriopille naureskellut, en ikääni, vaan olen siihen sen jälkeen suhtautunut mitä suurimmalla nöyryydellä, kunnioituksella ja vakavuudella. Ja kiitoksella.

Marita Sjöberg, 2016

Kaamoskoettelemuksesta elossa ja kohtuullisen selväjärkisenä selviytyneenä, tai ainakin ensimainittuna