Voimapaikka kutsuu yhteyteen 06/2018

Voimapaikka kutsuu yhteyteen

Raikas järvivesi, ilta-auringon punerrus ja lokin kirkuna tervehtivät minua voimapaikassani, jonne aika ajoin pakenen kaupungin humua ja arjen kiemuroita. Luontoäidin kauneudesta ammennan syvää rauhaa. Sen hiljaisuus vaimentaa ajatusteni kakofoniaa ja voimaannuttaa arkiaherruksen riepottelemaa kehoani.

Tässä ja nyt, Pyhäjärven loiskuvilla rantamilla, lujalla graniitilla humisevan männyn alla, on minun hyvä olla, sillä olen saapunut erämaan hiekasta puhjenneeseen keitaaseen. Levon maahan, jossa sieluni, ruumiini ja mieleni saavat virkeyden.

Luontoemon terveysvaikutusten puolesta puhuu metsähihhuleiden lisäksi myös tiede, sillä tutkimusten mukaan jo pelkkä kahdenkymmenen minuutin kertaoleilu luonnossa muun muassa alentaa verenpainetta ja stressiä sekä kohentaa mielialaa. Säännöllisellä, kolmesta neljään kertaan viikossa tapahtuvalla puolentunnin luontoympäristössä oleilulla voidaan merkittävästi kohentaa kokonaisvaltaista hyvinvointia ja ennalta ehkäistä monia eri sairauksia.

Rachel ja Stephen Kaplan ovat tutkimustensa perusteella nimenneet neljä eri tunnusmerkkiä elvyttävälle luontoympäristölle:

Tukeakseen ihmisen hyvinvointia tulee ympäristön tarjota mahdollisuus täydelliseen irtiottoon arjesta. Sen kaikkinaisesta rauhattomuudesta ja levottomuudesta.

Viherympäristön tulee laajuudeltaan olla niin suuri, että siihen voi huoletta uppoutua ja helposti sulautua. Korkean, avaran taivaan alla ihminen saa kokea olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, mikä auttaa asemoimaan oman pienen elämänsä pienet ympyrät huolineen ja kipuineen oikeaan mittakaavaan suhteessa muuhun; suureen ja avaraan luomakuntaan.

Luontoympäristön tulisi myös johdattaa kokijansa pehmeään lumoutumiseen; sekä kokonaisvaltaiseen kauneuden kokemukseen että yksittäisten esteettisten elämysten havainnointiin. Tuoksuihin, äänisävelmiin, värikirjoon. Sillä luomutuessaan ihminen on saavuttanut jotakin oleellista mielen tyyneydestä ja elvyttävästä rentoudesta.

Jotta luontopaikka koituisi todelliseksi voimaantumisen lähteeksi, tulee sen olla sopusoinnussa ihmisen sen hetkisten tarpeiden kanssa. Tämä edellyttää joko kykyä kuunnella omaa itseään tai sitten itsetietoisuuden kehittämisen aloittamista viimeistään tässä ja nyt, sillä itsestään vieraantuneen ihmisen on vaikea voimaantua.

Ihmisen on osattava valita joko lepopaikka tai luontoaktiviteetti kulloiseenkin käsillä olevaan tarpeeseen.

Toisinaan on hyvä vain pysähtyä lepäämään ilman ainoatakaan suoritevaatimusta ja velvoitepakkoa. Nauttia auringon kimalluksesta järven sinisellä lihalla ja uppoutua puiden lehvästön hiljaiseen sointiin.

Toisinaan taas on hyvä antaa periksi mieltä kutkuttaville seikkailuille. Nokipannun tuoksuisille eräretkille, pärskyville soutumatkoille tai hiljaisille kuutamohiihdoille, sillä aika on unelmoiden rauhoittua ja aika on seikkaillen voimaantua.

Näiden neljän tunnusmerkin yhteiseksi kantavaksi perusperiaatteeksi oivallan carpe diem-viisauden: Tartu hetkeen! Se viittaa läsnäolemisen ja hetkessä elämisen taitoon, minkä maailman melskeen karusellissä ja karussa sellissä pyörivä - itsestään, lähimmäisistään ja luomakunnasta vieraantunut - nykyihminen on niin harmittavan usein onnistunut hukkaamaan.

Ikiaikaisella viisaudellaan luontoemo nöyrästi opettaa meitä, maailman turhuuksien meressä räpiköiviä, pysähtymään. Palaamaan alkujuurillemme. Löytämään uudelleen sen alkuperäisen yhteyden, johon meidät on luomisessa tarkoitettu: ensin omaan, todelliseen itseemme ja sitten kanssaihmisiimme sekä ympäröivään maailmaan.

Sillä kaikkinainen vieraantuneisuus johtaa huonovointisuuteen ja rikkinäisyyteen, kun taas rakkaudellinen yhteys synnyttää hyvinvointia ja eheyttä.

Alussa oli rakkaus, josta todellinen elämä eli yhteys versoi, on versonut, oli versonut -ja alati lakkaamatta versoo.

Teksti ja kuvat: Marita Sjöberg